Antti Maasalo
Valon ja kineettisen liikkeen veistäjä
Antti Maasalon taiteilijanura on kulkenut läpi suomalaisen taide-elämän vaihteluiden 1970-luvulta alkaen; on rikottu taiteiden välisiä rajoja,
järjestetty taidetapahtumia ja työstetty kokonaisilmaisullisia taide-esityksiä Maasalon veistosten keskellä musiikin ja valojen tahtiin. Maasalo on vienyt taidetta ihmisten keskelle rautatieasemalle, jossa viikonlopun näyttely oli auki yli yön. Maasalon luontainen osallistumisaktiivisuus näkyi myös 1980-luvulla Rauhanjuna-tapahtumassa, jossa hänen panoksensa oli Rauhan- veistos. Maasalo valmistui opettajaksi vuonna 1963 ja jatkoi työtään taiteen teon ohella vuoden 1989 loppuun, jolloin hän siirtyi kokopäiväiseksi kuvanveistäjäksi.
Maasalo tuli tunnetuksi kineettisenä kuvanveistäjänä ja hän on kineettisen taiteen tekijöiden, Dimensio-ryhmän (1972-) perustajajäsen. Dimension taiteilijat tekevät aiemmasta poikkeavaa, ennakkoluulotonta suhtautumista edellyttäviä teoksia ja tarttuvat teknologian viimeisimpiin keinoihin ilmaisunsa apuvälineinä. Kineettisen taiteen etujoukkona Suomessa tunnettu ryhmä on ollut Maasalolle lähes kuin toinen koti ja ryhmän jäsenistä on tullut hänen ystäviään. Ryhmään kuuluu kuvataiteilijoita, säveltäjiä, elokuvan tekijöitä, arkkitehtejä, teknologian tutkijoita ja insinöörejä. Kansainvälinen valotaiteen yhdistys Kepes Society on Maasalolle myös läheinen.
Antti Maasalo on saanut valtion taidepalkinnon 1974, lastenkulttuurin valtionpalkinnon 1982 ja samana vuonna Dimensio-ryhmän kanssa valtion taidepalkinnon sekä 1991 Vaasan läänin taidepalkinnon. Julkisia teoksia on noin kahdeksankymmentä ja hänen kineettisiä veistoksiaan on myös ulkomaisissa kokoelmissa.
Näyttelyt
Antti Maasalolla on satoja näyttelyosallistumisia alkaen vuodesta 1969. Uran kannalta tärkeitä osallistumisia ovat olleet muun muassa AKT -83 Ateneum, Suomen Taideakatemian valistusosaston kokoama kiertonäyttely 1987-1989 Aika – Väri – Tila, Valon voimat -festivaali 1996-1997 Helsingissä sekä MetaSYNK -konsertti- ja kuvataidetapahtuma 2000 Kiasmassa ja Espoon kulttuurikeskuksessa. Eri taidemuodot, visuaalinen taide, ääni, tanssi ja installaatiot yhdistettiin samanaikaiseksi kokonaisuudeksi, jossa osa esiintyjistä oli paikalla fyysisesti, osa tietoverkkojen kautta. Maasalo teki valotaidetta viiden erilaisen musiikkiesityksen ajaksi. Hänen veistoksiaan oli myös esillä lämpiössä, muun muassa multimediateos Pohjoista valoa Otto Romanowskin säveltämän musiikin kera. Mainittavia esiintymisiä olivat myös Tampereen nykytaiteen museon valoviikot 1995–1996 ja Maasalon 21 valoteoksen näyttely oli Keravalla vuodenvaihtessa 1997–1998.
Kansainvälinen Aurinko – Sun Aurinkotaiteen näyttely/ Exhibition of Solar Art 1997 Rauman taidemuseossa toi esiin Maasalon aurinkoenergian käyttäjänä. Yhteisnäyttely esitteli aurinkoa teknologian, tieteen, mytologian ja historian kautta. Aurinko – Sun -näyttely koottiin uudelleen muokattuna Tanskaan, ekologisesti suuntautuneeseen Skjern-Egvald -museoon vuonna 2001 nimellä Sun over Dejbjerg/Aurinko Dejbjergin yllä.
Kansainvälisiä näyttelyosallistumisia Maasalolla on noin kolmekymmentä. Yksi hienoimmista on 1991 Dimeniso-ryhmän kanssa Bauhaus-koulussa esitelty kokonaisuus, Drei Finnische Dimensionen, joka avasi rakennuksen toiminnan Saksaojen yhdistymisen jälkeen uudelleen. Edustuspaikalla ulkona oli muun muassa Kunnianosoitus Bauhausille. Esillä oli myös Osmo Valtosen ja Esa Laureman teoksia. Maasalo edusti näyttelyssä luonnonvoimia ja ekologista näkemystä tuulen ja veden voimalla toimivine kineettisine veistoksineen ja osaltaan myös tietokone- ja videotaidetta. Maasalon teoksia pidettiin pohjoisen valon ja maaäidin tulkkeina. Auringonlaskun jälkeen ulkoveistokset virkosivat eloon uudelleen sähköisin ääni- ja valoefektein, jotka tavoittelivat luonnon omaa rytmiä. Maasalon tilateoksissa voi tuntea yhtä aikaa nykyisyyden, menneisyyden, rajallisen ja loppumattoman. Ulkomaisissa artikkleissa Dimensio liitettiin taidehistoriallisesti kansainvälisiin kokeellisen taiteen virtauksiin; amerikkalaiseen Experiments in Art and Technology, ranskalaiseen Groupe de Recherche d´Art Visuell ja englantilaiseen Centre for Advanced Study of Science in Art.
Lasten taide, monitaiteelliset lastentaidetapahtumat ja projektit ovat kulkeneet mukana Maasalon näyttelyissä ja työskentelyssä 2000-luvulle asti. Hän toimi Vaasan läänin kuvaamataidon lääninkouluttajana ja projektien läänintaiteilijana ja mukaan sopi myös lasten maa- ja ympäristötaidetapahtumia. Maasalo kodisti näyttelyitään lapsiyleisölle. Leikki-, kiipeily ja -puistoteoksista tuli osa hänen tuotantoaan ja ensimmäinen valtakunnalliseen tietoisuuteen tullut julkinen teos oli leikkiveistos Lintuemo, Valtion kuvataidetoimikunnan järjestämän kilpailun voittotyö. Lapsia varten tehdyn taiteen voitto tuli 1995 Jällivaaran sairaalan Lekterapi-HAP och Barnmottagningen – kilpialussa työnimellä Pieniä tarinoita. Huoneen täyttävän satuveistos- kokonaisuuden avulla lääkärit ja psykologit voivat tarkkailla lasten toimia läpinäkyvän peiliseinän takaa. Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla oli kesäisin Maasalon leikkiveistoskokonaisuuksia noin kahdenkymmenen vuoden ajan. Maasalon mukaan leikkipaikka toimii parhaimmillaan kuin välittäjä luonnon ja keinotekoisen ympäristön välillä.
Kalevala
Kalevala-teema on kiehtonut Antti Maasaloa ja hän arveli, että jossakin vaiheessa jokainen suomalainen taiteilija työstää Kalevalan aiheita. Maasalon kohdalla teema oli ajankohtainen 1980-luvun puolivälissä ja jatkui yli kymmenen vuotta. Hänen näyttelyissään oli myös lapsille sopivia Kalevala-aiheita. Kuhmon Kalevala-kylässä esiteltiin kesällä 1989 yli kymmenen ison kineettisen veistoksen kokonaisuus ja kaupungin lunastamat teokset oli tarkoitettu pysyvästi Kalevala-kylään kahden kilometrin pituisen polun varrelle. Valo-, vesi- ja väriveistokset olivat ekologisia kokonaistaideteoksia, joissa tuuli, ilman ja veden liike sekä aurinko yhdessä ympäröivän luonnon kanssa muodostivat esteettisen kokonaisuuden toteutettuna tekniikan keinoin. Maasalon lähtökohta oli maa ja vesi ja hän toteutti teokset vuorovaikutukseen ympäröivän luonnon kanssa. Kalevala-kylä on sittemmin muuttanut luonnettaan. Kunnallinen matkailukohde yksityistettiin ja siitä tuli Pohjola Spirit. Pohjolan talon palossa osa taidetoksista tuhoutui sen mukana.
Kerava
Yhteistyö Keravan kaupungin kanssa alkoi leikkiveistoksesta Tuhatjalkainen, keinut ja seinämä, joka oli valmiina keskustan kävelykadulla 1982. Viimeisimmät kokonaisuudet ovat vuodelta 2006. Projekti eteni sitä mukaa, kuin Keravan kaupungin sittemmin palkittu kävelykeskustan suunnitelmallinen valmistaminen eteni. Maasalon leikkiveistoksia julkistettiin 1995 kymmenkunta lisää kävelykadulla, jossa on myös muiden taiteilijoiden teoksia. Maasalon työt pääsivät kokonaisvaltaisesti oikeuksiinsa, kun kävelykadulle avattiin vielä marraskuussa 1997 vuodenvaihteen pimeimmäksi ajaksi Maasalon 21 valoveistosta kymmenen vuoden ajalta.
Kerava-projekti jatkui 2005–2006, sillä kaupungin suunnitelmiin kuului vielä Keskuspuiston vesiallas. Tavoitteena oli kokonaisuus, jossa yhdistyisivät vesi, Maasalon teräsveistokset, musiikki ja valot. Noin 120 metriä pitkään ja 25 metriä leveään altaaseen valmistui Maasalon Oodi vedelle, musiikillinen teos Vedenhaltija, Vesiholvi ja Vesikeiju. Toteutus syntyi puisto-osaston ja työryhmän kanssa. Teoksen musiikki on Otto Romanowskin ja sävellyksen pohjana on vesimusiikki rakenteenaan oikeita ääniä, joihin on yhdistetty synteettisesti muita ääniä. Äänisuunnittelusta vastasi Pekko Simonsuuri, valaistuksesta Ari Tiilikainen ja altaan rakennusurakan hoiti Tieliikelaitos. Vielä 2006 Keravan Energia juhlisti 100-vuotista sähkönjakeluaan ja lahjoitti kaupungille Antti Maasalon valoveistoksen, joka valaisi keskustan kolmen tornitalon seiniä hitaasti vaihtuvilla ja liikkuvilla värivaloilla ja mukaili luonnossa tapahtuvia ilmiöitä.
Ympäristö
Antti Maasalo miettii taidettaan kokonaisvaltaisesti ja ympäristön huomioon ottaen. Hän on osallistunut myös ympäristötaiteen projekteihin. Maasalon mukaan Suomessa tehdään maa- / ympäristötaidetta rikkaasti, meillä ei ole puhtaita maataiteilijoita vaan kuvataiteilijoita, jotka tekevät myös maataidetta ja ympäristötaidetta.
Maasalo oli järjestämässä 1982 Lehtimäelle Pohjoismaista kuvanveiston maa- ja ympäristötaiteen symposiumia Kokeellinen ympäristö III, jossa valmistuneet teokset kohosivat Valkealammen alueelle. Tapahtumaan kutsuttiin kuvanveistäjät Hannu Siren, Olavi Lanu, Seppo Manninen, Osmo Valtonen, Esa Laurema, Reijo Hukkanen ja Martti Aiha sekä avuksi pyydettiin Taideakatemian kuvanveistokurssin opiskelijoita. Pohjoismainen kuvanveistosymposium järjestettiin tuolloin kolmatta kertaa.
Suokonmäen kulttuurimaisemaan, Lehtimäen korkeimmalle kohdalle, yli 230 metriä merenpinnasta, valmistui uusi näkötorni 2001. Tornin huipulla on Maasalon Tuulten tupa, tuuligeneraattori, jolla on mahdollista tehdä tornia valaiseva sähkö. Alueella oli 2006 kansainvälinen valosymposium ja siihen liittyvä näyttely osana Suomessa pidetyn valosymposiumin tapahtumia. Näyttelyissä ja luennoissa Dimensio-ryhmän ja kansainvälisen The International Kepes Societyn osuus oli merkittävä. Maasalon aurinko-tuuli veistosten lisäksi esillä oli valokuvia, valoteoksia, maalauksia, hologrammeja ja kokeellisia teoksia muun muassa Itävallasta, Romaniasta, Saksasta, Sveitsistä ja Unkarista kotimaisten lisäksi.
Materiaalit ja teokset
Antti Maasalon veistoksissa on ollut mukana valo, pimeä tila, liike, peilit, verkot ja ajankohtainen, viimeisin tekniikka. Hän on käyttänyt myös puuta rautaa, akryyliä ja teräspuikkoja kineettisissä teoksissaan. Lehtiartikkeleissa 1970-luvulla mainitaan liikkeen tuottajina levysoittimen, nauhurin tai pölynimurin moottorit. Peilien, valojen ja värien avulla syntyi muuttuvia heijastuksia ja kineettinen vaikutelma. Maasalo on sitä mieltä, että hänen teoksensa eivät ole kaukana luonnonilmiöstä, sillä naturalismia on monenlaista. Nyt, 2010-luvulla, hän käyttää paljon luonnon antamaa energiaa elementteinä tuuli, aurinko ja sen valo. Hänen kineettiset veistoksensa välittävät voimakkaita tuntemuksia luonnosta. Auringon valo ja lämpö esiintyvät teoksissa myös niin, että peilin ja teräksen viileä materiaali muuttuu luonnontunteen välittäjäksi.
Maasalon teoksissa on myös usein ääntä, joka on muuttunut alkuvuosien surinasta vuoden 1989 Ääniharava -teoksen taiteellistieteelliseksi kokonaisuudeksi materiaaleina happoteräs, hiilikuitu ja tuulessa väreilevä kuitunauha. Ääniteokset ovat kuitunauhasta rakennettuja veistäjän suhistuspuita, sillä kun tuuli saa kuitulangan väreilemään, syntyy musiikkia ja ääntä ihmiskäden koskematta. Äänten korkeus vaihtelee tuulen voimakkuuden mukaan. Nauhat on aseteltu niin, että ääni kuuluu riippumatta tuulen suunnasta.
Elokuva-, video- ja multimediailmaisu on osa Maasalon taidetta. Esimerkkeinä ovat muun muassa varhaiset Ympäristö ja taide, Havainnosta teokseen ja Ulottuvuuksia tai neljän tunnin mittainen Tellus -videoesitys 1987-1988. Esitykset kertovat tekijänsä teosten olemuksesta ja ideoista, joiden lähtö-kohtana on luonnon valo, liike ja ääniefektit tai tuulen synnyttämä liike viljapellossa, puun lehvistössä, valo ja varjo sekä yksityiskohtien alati muuttuva ilme. Maasalo on saanut 2000-luvulla yhä syvemmin konstruktiivisen ja kineettisen ympäristötaiteilijan leiman dimensiolaisena pioneeritaiteilijana, joka liittää teknologisen ilmeen ja luonnon toisiinsa. Teokset ottavat energiansa tuulesta, vedestä ja valosta ja valmistusmateriaaleina ovat usein teräs-, alumiini- ja hiilikuitu, myös peililasi. Teokset puhuttelevat katsojaa vähin elein ilman mahtavia purkauksia ja tunteen paloa. Hän on älyllinen pelkistäjä, mutta toisinaan myös leikkimielinen humoristi. Sunnuntaikalastaja (1985) -teoksessa huojuu metallivapa narusiimoineen ja kohoineen tuulessa. Vastapainoksi Maasalo on esittänyt näkemyksiään ajankohtaisista elämään ja maapallon tilaan vaikuttavista asioista kuten ydinvoimasta ja tuhoisista ekonäyistä muun muassa 1980-luvun teosten Potemkinin kulissit, Rajoitettu ydinsota ja Ahdas planeetta sisällöissä.
Henkilö
Maasalo on maininnut Eino Ruutsalon olleen Esa Laureman esikuva myös itse pitävänsä heitä arvossa. Ateneumin ARS69 näyttelyllä oli hänelle vapauttava merkitys; esitellyt valoteokset antoivat luvan taiteeseen, jota ei aiemmin pidetty näyttelykelpoisena.
Maasalo rakensi perheelleen arkkitehti Kirmo Mikkolan suunnitteleman auringon- ja maalämmöllä toimivan kodin ja ateljeen Lehtimäelle 1976-1977 ja palasi näin syntymäkotikuntaansa. Hän on avannut ateljeekotinsa yleisölle myös tietokonevälitteisesti netin ja nettikameran avulla. Unkarin kiertonäyttelyn yhteydessä 2002 Maasalo esitteli ulkomaiselle yleisölle kuukauden ajan internetin välityksellä teoksiaan ja tuotantoaan, jolloin yleisöllä oli myös tilaisuus keskustella hänen kanssaan. Samoin Maasalo esitteli 2004 Töölönlahden aurinko- ja tuuliveistosten näyttelyään Helsingin juhlaviikkojen taiteiden yön iltana internetissä kotiateljeestaan käsin ja Retretinkin luolaston yleisö saattoi seurata Maasalon opastusta netin välityksellä vuonna 2005.
Antti Maasalo uskoo edelleen omaan tekemiseensä ja kineettisen taiteen tulevaisuuteen. Hänen mielestään teokset on koettava, ei niinkään ymmärrettävä. Henkilöhaastatteluissa käy selväksi Maasalon siirtyminen yhä lähemmäksi ja tiukemmin luonnonvoimia käyttävää kineettistä veistotaidetta. Luonto ja taiteiden väliset kokonaisuudet ovat Maasalolle tärkeitä. Aurinko, tuuli ja vesi ovat elementit, joiden avulla hän haluaa teostensa toimivan. Veistosten rakenteet ovat kovia materiaaleja, terästä ja alumiinia ja hänen taiteensa edustaa teknistä estetiikkaa. Teoksen kesto on usein olennainen osa, jossa muuntumisilla, siirtymisillä ja heijastumisilla on sisällöllinen merkitys.
Maasalo kertoo lähes runollisesti työskentelynsä lähtökohdista, tuulesta, ilman ja veden liikkeestä, auringosta ja ympäristön ja luonnon estetiikasta. Samalla kun Maasalon teokset toimivat sopusointuisessa suhteessa ympäröivän luonnon kanssa, hän havainnollistaa niillä, millaisia voimia ja ominaisuuksia tuulessa, vedessä ja auringossa on. Veistokset tuovat esiin luonnon näkyvää tai näkymätöntä energiaa. Hyvin monet Maasalon kineettisistä valo- ja veistosteoksista on suunniteltu ja toteutettu niin luontoystävällisesti ja kokonaisvaltaisesti, että lopulta suurta osaa Maasalon tuotannosta voi niin halutessaan pitää ympäristötaiteena. Hänen veistos-, teos-, valo ja installaatio-käsityksensä on syvästi luontoa ymmärtävä. Maasalon teoskokonaisuudet Kuhmossa ja Keravalla ovat kokonaisvaltaisen taidekäsityksensä vuoksi lähellä ympäristötaidetta.
Antti Maasalon taiteilijantyöstä ja teoksista jää mieleen vahva ja monipuolinen kuva ja hänen uransa jatkuu aktiivisena. Kineettiset valo-video-multimedia- ja liikeveistokset näyttävät kasvaneen yhä lähemmäksi tekijän mielenmaisemia ja elämän- ja taiteenfilosofisia käsityksiä ihmisestä elävänä ja vastuullisimpana osana luontoa.
Dr. LEENA PASSI Museotoimenjohtaja, filosofian tohtori
Tiivistelmä pohjautuu Antti Maasalon laajaan lehtileikekokoelmaan vuosilta 1962–2010.
Näyttelymatkoja ulkomaille
Kuu seilaa pilvien välissä ja puitten siniset varjot leikkivät kineettistä tanssiaan lumisella metsätaipaleella. Antti on ratissa ja minä vieressä. Antti tuskailee ettei meidän työmme pääse ulkomaisiin näyttelyihin, koska emme ehkä ole niitä sisäpiiriläisiä. Väittävät, että valotyöt ovat niin vaikeasti kuljetettavia ja ne myös tarvitsevat pimeän näyttelytilan sekä suuren katseluetäisyyden – eikä näitä ”pimeitä hommia” tarvitsisi muutenkaan kansalle esitellä. Silloin samalta istumalta päätimme, että järjestämme itse ulkomaiset näyttelymme. Tämä tapahtui noin kolmekymmentä vuotta sitten ja mitä on sen jälkeen tapahtunut – muuttui todeksi.
Keväällä 1987 minulla kävi taiteilijavieraita DDR:stä. He tutustuivat Kirmo Mikkolan suunnittelemaan studiooni ja huomasivat sen bauhaushenkiseksi. Muutaman kuukauden päästä sain kutsun näyttelyn pitämiseksi Bauhaus rakennuksessa Dessaussa. Otin yhteyttä Anttiin ja ystävääni Osmo Valtoseen ja pian drei finnische dimensionen taiteilijaryhmä oli syntynyt. Saimme käyttöömme kaksi suurta salia sekä Bauhaus rakennuksen edessä olevan laajan nurmikentän. Myöhemmin näyttelymme vielä siirtyi Berliiniin. Tuolloin tämä oli kuin kruunaus ja loppurutistus pari kolme vuotta kestäneelle Berliinin kaudelleni.
Ulkomaisten näyttelyitten järjestäminen tuntui sujuvan ihan helposti ja miellyttävästi vaikka silloin ei vielä ollutkaan käytössä sähköpostia. Rahoituksenkin saaminen oli helpompaa kuin nykyaikana, koska suhteellisesti taiteilijat esiintyivät vähemmän ulkomailla.
Toinen laajempi kierros oli vuonna 1993. Silloin mukana oli myös Unto Hämäläinen ja näyttelyn nimi oli siksi ANTTIESAOSMOUNTO. Aloitimme Tallinnan Kunstihooneelta ja jatkoimme Szombathelyi Képtárissa, Unkarissa. Saimme suunnattoman määrän yleisöä – ennen kaikkea koululaisia.
Koska minulla ja Antilla ovat jatkuvat hyvät suhteet Unkariin, kutsuttiin meidät Egerin ”Pahaan Kirkkoon”. Barokkirakennukseen, jonka ovaalin muotoiset loosit olivat haastava paikka valonäyttelylle. Sen jälkeen näyttelymme jakaantui vielä kahtia – osa oli esillä Balassagyarmatissa ja toinen osa Budapestissä. Vuosien varrella kävimme Antin kanssa myös useissa unkarilaisten järjestämissä valosymposiumeissa, joiden yhteydessä oli usein myös näyttely. Suurin osa näistä tilaisuuksista järjestettiin Egerin kaupungissa. Syyskuussa 1996 olimme mukana tekemässä historiaa, kun perustimme kansainvälisen Kepes seuran. Tämä sisältää jäseniä noin kuudestatoista maasta ja teemana on valotaide ja arkkitehtuuri. Kepesläiset taiteilijat teoksineen ovat sittemmin käyneet täällä Suomessa vierainamme useamman kerran.
Nämä olivat pienemmällä porukalla tehtyjä näyttelyitä. Dimensio ryhmän piirissä sen lisäksi on ollut monia mahdollisuuksia esiintyä ulkomailla. Ensimmäisen kerran vierailimme Tukholman Hässelbyssä 1976. Sen yhteydessä pidetyssä vaihtoehtoisten energiamuotojen symposiumissa syntyi Antille oivallus Aurinkotalosta. Pian sen jälkeen hän toteutti sen Lehtimäelle, kotitalonsa viereen. Myöhemmin kävimme Puolassa, Poznanissa johon syntyi mahdollisuus, sen jälkeen kun Dimensio vieraili Puolassa 1978. Laajat näyttelymme Riiassa, Latviassa sekä Pietarissa toteutuivat 1997–98.
Yhteiset hetket näyttelynrakentamisen parissa ovat olleet ikimuistoisia. Usein olin mukana kuljetusautossa vakiokuskimme Eeron kanssa. Miltei poikkeuksetta jouduimme matkan aikana huimiin seikkailuihin. Nuo ajat ennen EU:ta olivat kovin byrokraattisia varsinkin Itä-Euroopan maissa. Kaikki nämä asiat ovat tuoneet runsaasti positiivista elämänsisältöä – kannatti tehdä.
ESA LAUREMA (1950–2010)
Kineettisen veistäjä, Dimensio ryhmä
Valon ja maan taiteilija taidepolitiikan tahtoihminen
Antti Maasalo oli 37-vuotias, kun aloitti maaherra Martti Viitasen (1967–1977) nimittämässä Vaasan läänin taidetoimikunnassa vuonna 1977. Tuosta alkoi Maasalon kuusivuotinen vaikuttajataival alueellisessa taidetoimikunnassa. Jo vuosina 1977–79, jolloin hän oli “rivijäsenenä” voi pöytäkirjoista päätellä, että nuori kuvataiteen edustaja toi määrätietoisesti esiin kuvataiteen kysymyksiä. Marraskuussa 1977 herätettiin kipinä, josta myöhemmin syntyi Pohjoismainen Taidekoulu. Taidetoimikunta kirjasi ensimmäisen kerran aloitteen taidekeskuksen perustamisesta Vaasan läänin alueella. Maasalon puheenjohtajakautena sittemmin vuosina 1980–1982 laitettiin Vaasan läänin toimialueella alulle useita keskeisiä taidepoliittisia linjauksia, jotka vielä tänä päivänä ovat valtion taidehallinnon yleisiä periaatteita, mm. niin sanotun vertaisarvionnin periaate, ammattitaiteen edistäminen ja määrätietoinen taiteenalakohtainen edistämistyö useilla taiteen alueilla.
Myöhemmin jätettyään Vaasan läänin taidetoimikunnan varsinaisen jäsenyyden Antti Maasalo on toiminut lukuisissa projekteissa yhteistyössä taidetoimikunnan kanssa: EXPERIMENTAL ENVIRONMENT 1982, KEIJUKAISEN JALANJÄLKI, maataidetapahtuma 1988, PESSIN JALANJÄLKI, ympäristötaidetapahtuma, ETT LEVANDE NORDEN 1994, taiteellinen johtajuus projektin maa-ja ympäristötaideosioissa – muutamia mainitakseni.
Pohjanmaan taide-elämälle on ollut suuri rikkaus ja merkitys sillä, että taiteilija Antti Maasalo on asunut synnyinpaikkakunnallaan Lehtimäellä. Hän on osallistunut alueen taide- ja kuvataide-elämään kuvataiteen lääninkouluttajana, taidetoimikunnan jäsenenä ja puheenjohtajana, projektien vetäjänä ja tapahtumien järjestäjänä. Se, että hän on harjoittanut taiteilijan ammattiaan Lehtimäeltä käsin, on merkinnyt taidetoimikunnan toimialueen ihmisille mahdollisuutta seurata valtakunnallisen ja kansainvälisen taide-elämän uusimpia virtauksia kotiseudullaan.
37-vuotiaana mukaan taidepolitiikkaan
Toimikunnan jäseneksi voi tulla nimitetyksi kolmeksi vuodeksi kerrallaan ja yhtäjaksoisesti kahdelle kaudella. Toiselle kaudelle Maasalon nimitti maaherra Antti Pohjonen (1977-78), jonka elämä päättyi traagisessa Rissalan lento-onnettomuudessa lokakuussa 1978. 37-vuotias on käännekohdassa, jonka jälkeen hän joutuu entistäkin vahvemmin määrittämään elämänsä suuntaa, on entistä enemmän yksin erityisesti moraalisten kysymysten kanssa. Toiset luovuttavat tuossa iässä –niin kuin esimerkiksi Viljo Lampi, Vicent von Gogh, toiset tulevat muuten tiensä päähän –niin kuin Rafaello.
Pohjanmaalla, jossa sielun takapihalle kertyy niin paljon tulenarkaa kamaa1, Antti Maasalo suuntasi taideopettajan ja taiteilijan uran lisäksi tuossa tärkeässä ikävaiheessa taidepoliittiseen vaikuttamiseen ja tuli läänin taidetoimikunnan jäseneksi. Jossakin mielessä alueen “ilmasto“ oli ahtaampi kuin tänään, silti maaherra Antti Pohjosen Vaasan läänin taidetoimikunnan tiedotuslehdessä 1/1978 ilmaisema huoli vapaan taiteilijan asemasta on yhäti ajankohtainen. Maaherra Pohjonen kirjoitti: “ Vapaan taiteen harjoittajat ovat paljolti heitteillä. Heitä ei pidetä työläisinä niinkuin pitäisi.“ Maasalon kaltaisten tahtoihmisten vaikuttamana joitakin parannuksia on saatu, mutta yhä edelleen virallisissa yhteyksissä saatetaan vapaa taiteilija jättää esimerkiksi matkakorvausten ulkopuolelle – niin kuin Tarja Gronberg vastavalmistuneessa selvityksessä2 toteaa.
Maasalon aloittaessa Vaasan läänin taidetoimikunnassa valtion taidehallinto oli kahdeksan vuotta vanha. Kuntien kulttuurilaki saatiin 1980-luvun alussa, mutta ns. väliportaan eli valtion aluetason kulttuurihallintoa ei oltu järjestetty – niin kuin ei ole vieläkään. Maaherra Antti Pohjonen kirjoitti vuonna 1978: “Väliportaanhallinnon uudistuksessa on mahdollista, että kulttuuripuoli pitäisi ympätä lääninhallintoon toisella tavalla kuin nyt3.“ Ensi töikseen Maasalon toimikunta joutuikin ottamaan kantaa siihen, sijoitetaanko läänin taidetoimikunta yhdessä läänin liikunta-ja nuorisolautakunnan kanssa lääninhallituksiin kulttuuriosaston nimikkeen alle.
Vaasan läänin taidetoimikunta totesi lausunnossaan 14. 5. 1980 Kauhavalla, Hellevi Salmisen kodissa pidetyssä kokouksessa: “Taidetoimikunnan toiminta ei rajoitu pelkästään sinänsä arvokkaaseen kansalaisten vapaa-ajasta huolehtimiseen, vaan suuntautuu olennaisesti myös ammattitaiteilijoihin ja ammattitaiteen edellytysten turvaamiseen läänissä. On erityisesti huomattava, ettei vain ammattimainen vaan myös harrastajatasoinen taiteenharjoittaminen on aina sisällöltään ja luonteeltaan olennaisesti muutakin kuin vapaa-ajan täyttökeino.” Toimikunta näki jo tuolloin toimivaksi vaihtoehdoksi toimimisen suoraan opetusministeriön alaisuudessa.
Maasalo luotsaa modernit periaatteet taiteen edistämistyön lähtökohdaksi
Näin jälkeenpäin voi pohtia, miten asiat olisivat menneetkään, jos alueellinen taidehallinto olisi liutettu aluetason kulttuurihallintoon 80-luvun alussa4, olivathan tuolloin alueilla vasta käynnistymässä nykyisen taidehallinnon linjaukset. Maasalon johdolla Vaasan läänin taidetoimikunta kirjasi mm seuraavan keskeisen linjauksen: apurahoja jaetaan taiteen harjoittamiseen ammatillisena toimintana. Päätös oli tärkeä ja linjasi taidetoimikunnan apurahapolitiikan näihin päiviin saakka. Toisenkin tärkeän ja monimaakuntaisena hallintoalueena pysyneen toimikunnan tukipolitiikan kulmakiven Maasalon toimikunta linjasi5. Toimikunta tukee alueellista kulttuuritoimintaa. Paikallisen kulttuuritoiminnan tukemisen on katsottu kuuluvan paikallisille kulttuurilautakunnille.
1) Ilmaisu kuvataiteilija Seppo J.Tannisen; julkaisu Pohjoismainen kuvanveistosymposium kokeellinen ympäristö III, Lehtimäki, Suomi 1982
2) Luova kasvu ja taiteilijan toimeentulo, selvittäjä Tarja Gronberg, opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja
selvityksiä 2010:6.
3) tuolloin lääninhallituksissa oli kouluosastot
4) tämä mahdollisuus ei ole vieläkään kokonaan pois suljettu
5) Kokouskutsu 23. 2. 1981; 195/81
Vasta luodun valtion aluetaidenäyttelyjärjestelmän kehittämistä koskeva kannanotto oli ensimmäisiä Maasalon toimikunnan kannanotoista ja linjasi seuraavaa: valtion kuvataidetoimikunnan tulisi huomioida aluenäyttelyt taideostoja tehdessään, tämä kannustaisi läänien ammattitaiteilijakuntaa osallistumaan. Aluenäyttelyyn tulisi voida tarjota myös suuria teoksia valokuvien tai selventävien piirrosten perusteella ja näyttelyiden jyrytyksen tulisi jatkua tiukkana.
Kun selasin ohuita, silkkipaperinomaisia arkistopöytäkirjoja, huomasin, miten määrätietoisesti Antti Maasalo aloitti puheenjohtajakautenaan yleistä taidepolitiikkaa ja erityisesti kuvataidepolitiikkaa koskevat toiminnot, jotka linjasivat Vaasan läänin taidetoimikunnan/Pohjanmaan taidetoimikunnan toimintaa vuosikymmeniksi.
Huhtikuussa 1980 jaettuaan ensimmäiset taiteilija-apurahat ja valtionavustukset Maasalon toimikunta ryhtyi valmistamaan yhdessä Pohjalaisen taiteilijaliiton kanssa multivisio-ohjelmaa pohjalaisesta kuvataiteesta, kuvataideseminaaria ja muita kuvataiteen edistämiskeinoja mm. yhdessä Keski-Suomen taidetoimikunnan kanssa. Vastaavasti se käynnisti kirjallisuuden aseman edistämisen ryhtymällä seminaarivalmisteluihin, elokuussa suunnittelemaan kirjoittajien koulutusta yhdessä Lapin ja Oulun läänien kanssa, nimesi vuoden 1981 kirjallisuuden teemavuodeksi ja toimikunnan painopistealueeksi ja vuoden lopulla päätti laatia kirjallisuuspoliittisen ohjelman ja teki aloitteet suurimmille kaupungeille kirjallisuuslehden perustamisesta.
Pohjoismainen taidekoulu vaasan läänin - Maasalon johdolla
Ensimmäisen toimintavuoden toiseksi viimeisessä kokouksessa marraskuun 24. päivänä Vaasan työväenopistolla toimikunta käsitteli Pohjoismaisen taidekeskuksen näyttelysihteeri Hörlingin esitystä kaksivuotisen valmistavan taidekoulutuksen käynnistämisestä 16–25 -vuo-tiaille nuorille, jotta heillä olisi paremmat mahdollisuudet päästä suomalaisiin ja pohjois-maisiin taidekouluihin. Toimikunta päätti perustaa työryhmän pohjoismaisen taidekoulutuksen saamiseksi Vaasan lääniin ja nimesi sen jäseniksi Antti Maasalon, Kaarlo Koskimiehen, Eila Pohjosen ja taidetoimikunnan sihteerin Tuula Helasti-Söderlundin.
Työryhmä toi asian ensimmäisen kerran toimikuntaan syyskuussa 1981. Toimikunta nimesi hetimiten laajemman, opetussuunnitelmaa valmistelevan työryhmän ja kutsui siihen mukaan valtakunnallisten taiteiteilijaliittojen ja opetusministeriön edustajat. Opetussuunnitelmatyöryhmä kutsuttiin koolle lokakuuksi Suomenlinnaan.
Valtakunnallinen työryhmä ehdotti Vaasan läänin taidetoimikunnalle, että Svenska Österbottens folkhögskola-folkakademin juuri aloittamasta taidelinjasta kehitettäisiin 2-vuotinen pohjoismaisesti suuntautuva taidelinja. Toimikunta ei kuitenkaan halunnut viedä asiaa tällä tavalla eteenpäin, vaan se teki esityksen Pohjoismaiselle ministerineuvostolle Pohjoismaisen taidekoulun perustamisesta Vaasan lääniin. Samalla päätettiin pyytää Vaasan,Kokkolan, Seinäjoen, Pietarsaaren ja Uusikaarlepyyn kaupungeilta realistiset ehdotukset tiloista ja kunnan mahdollisuuksista osallistua koulun kustannuksiin7.
Kieltäytyminen ehdotuksesta kehittää vireillä olevaa koulutusta jo olemassa olevan instituution puitteissa, oli Vaasan läänin taidetoimikunnalta ennen kaikkea linjaus koulutuksen sisällön suhteen. Toimikunta halusi vapaata taidekoulua, jota ei sidottaisi kapeasti opetussuunnitelmien kautta tulevaan valtionapuun. Samalla linjaus käynnisti taistelun, jossa kuumeisen työn tuloksena kahden vuoden kuluttua läänissä aloittaisi kaksi ruotsinkielistä taidekoulua vieri vieressä, toinen Uudessa Kaarlepyyssä ja toinen Kokkolassa. Molemmat elävät edelleen ja niiden toiminta on varsin vireätä taiteilijaresidensseineen.
Vuoden 1982 alusta toimikunta palkkasi hankkeeseen suunnittelijan ja nimesi hankkeelle ohjausryhmän, johon kuuluivat Suomen taideakatemian koulun, Pohjoismaisen taideliiton, Pohjoismaisen taidekeskuksen, opetusministeriön, Jyväskylän yliopiston, Åbo Akademin ja läänin taidetoimikunnan edustajat. Antti Maasalo otti ohjausryhmän puheenjohtajuuden. 1.3.1982 toimikunta nimesi kaupunkien yhteydenottojen pohjalta Kokkolan taidekoulun sijoituspaikaksi. Kokkolalla oli jo kahden vuoden takaa kaunpunginhallituksen juhlapäätös taidekoulun toiminnan käynnistämisestä ja ylläpitämisestä muodossa taikka toisessa8.
Taidetoimikunnan päätökseen liittyi eriävä mielipide. Toimikunnan jäsen Tryggve Eriksonin mielestä toimikunnan olisi pitänyt kunnioittaa Svenska Österbottens landskapsförbundetin päätöstä taidekoulun sijoittamisesta ja toiminnan aloittamisesta syksyn 1983 alussa Uudessakaarlepyyssä. Pelkona Eriksonin mukaan oli, että Kokkolaan sijoitettaessa taidekoulusta vähitellen tulisi suomenkielinen.
Totta oli, että yksi virike taidekoulun suunnittelun käynnistämiseen oli nimenomaisesti se, että ruotsinkielistä koulutusta ei Suomessa saanut. Maasalon johtamassa työssä, ruotsinkieli-sen koulutuksen käynnistämisessä, ensisijainen kriteeri oli taata taidekoulutuksen laatu ja sisältö, ja kuten yllä todettiin se haluttiin pitää vapaana keskiasteen ammattikoulutusta säätävistä opetussuunnitelmista. Ruotsinkieliseksi koulutus oli alun alkaenkin ajateltu. 19.4.1982 toimikunta hyväksyi Kokkolan kaupungin ja Vaasan läänin taidetoimikunnan välisen sopimuksen, jolla taidekoulua suunnittelemaan palkattiin Tage Martin Hörling, sittemmin koulun ensimmäinen rehtori.
Korvaamattoman puheenjohtajan korvaamaton paavinkuljetusauto
Aloitin itse työskentelyn virkamiehenä keskellä kuuminta taidekoulutaistoa. Taidekoulun kehittelytyöhön paneutuessani löysin taidetoimikunnan lehtileikearkistosta Vasabladetin artikkelin, jossa taidetoimikunnan sihteeri Tuula Helasti-Söderlund ja Svenska Österbottens Förbundin kulttuuripäällikkö Kurt Gullberg olivat selät vastakkain ja aiheena Vaasan lääniin perustettava taidekoulu.
Antti hoiti pitkälle yksin taidekouluasiat, “vihreänä” olin lähinnä “kuunteluoppilas“. Otin viran vastaan 1.8.1982 ja Antti oli tuona kesänä järjestänyt paitsi kuvataidekouluasiaa eteenpäin, järjestänyt Pohjoismaisen kuvataidesymposiumin Lehtimäellä Valkealammen maastolla ja valmistellut valtion kuvataidetoimikunnan monipäiväisen vierailun Pohjanmaalle.
6) 18.9.1981 6§, 7§, 8§
7) toimikunnan pöytäkirja 14. 10. 1981; 4§
8) Kokkolan kaupunginhallitus 28. 3. 1980
Varmasti kertyi taidekoulutuksen suunnittelun ja järjestämisen aikana “sielun takapihalle” kaikenlaista, jota Antti puheenjohtajana ei minullekaan tuonut, vaan kantoi yksin. Uskon, että hänen johdollaan järjestetty Pohjoismainen kuvataidesymposium Lehtimäellä Valkealammen soramontuilla tuona kesänä kaikesta huolimatta myös purki kertynyttä takapihan moskaa. Vaikka hänen “osalleen Symposiumin järjestäjänä osui kovin paine ja hän joutui alati olemaan liikkeessä paavinkuljetusautollaan, kuten Hannu Siren Antin autoa nimitti. Antti piti huolen Symposiumin aikataulusta sekä hankki tarvittavat materiaalit ja työkalut. Hankalinta on silloin, kun taiteilija ei oikein itsekään tiedä, millainen olisi se taikakalu, jota hän nyt juuri tarvitsisi“, luonnehtii Seppo J. Tanninen myötäeläen Antti Maasalon johtoroolia.
Lehtimäellä kesällä 1982 toteutui yksi Antti Maasalon unelmista: pohjoismainen taiteilijaryhmä paljon omasta ajastaan edellä ollen otti töillään kantaa asioihin, jotka vasta nyt puhuttavat kansaa laajemmin, ympäristön ehdot ihmisen toiminnalle, ihmisen vastuu, luonnon ja ihmisen suhde jne.
Elokuun toisella viikolla kesällä 1982 vieraili taiteilija Eero Hiirosen johtama valtion kuvataidetoimikunta Vaasan läänissä. Antti Maasalon isännöimä usean päivän vierailu alkoi Vaasasta, Pohjanmaan museosta, jossa kuvataidetoimikunnan jäsenille näytettiin hiljakkoin valmistunut, ja edelleenkin vertaistaan hakeva, multivisio pohjalaisesta kuvataiteesta. Kuvataidetoimikunta tutustui useisiin kohteisiin eri puolilla Vaasan lääniä, Pirkanpohjaan, Seinäjoen kohteisiin, Lehtimäen pohjoismaisen kuvanveistosymposiumin teoksiin.
Maasalojen koti taidekeskuksena
Viimeinen Antin johtaman toimikunnan syksy oli täynnään taidekouluasiaa. Vuoden lopulla toimikunta matkasi vielä kulttuuriministeri Kaarina Suonion puheille kertomaan taidekouluhankkeesta, valitsi äänestyksen jälkeen9 kuvataiteen läänintaiteilijan vuodeksi 1983 Seinäjoelle.
Kolmannen kerran kokoontui Vaasan läänin taidetoimikunta puheenjohtajansa Antti Maasalon kotiin Lehtimäelle 27.12.1982. Joka vuosi näin oli Antin kutsusta tehty. Antti oli vuosittain kutsunut toimikunnan omaan kotiinsa kokoustamaan. Tämä vieraanvaraisuus on osa Antti Maasalon julkista roolia, hän on avannut kotinsa julkisille tilaisuuksille, taidenäyttelyille ja symposiumeille. Tuula Maasalo on aina saanut vieraat tuntemaan olevansa oikeasti tervetulleita. Maasaloiden koti Lehtimäellä on ollut aikaansa edellä, luonnonenergialla toimivat ratkaisut olivat siellä käytössä paljon ennen kuin maailma heräsi puhumaan niiden tarpeesta.
Vuoden vaihteessa Antin oli aika sanoa hyvästit taidehallinnolle ainakin lain säätämän kolmen vuoden verran. Myöhemminkään häntä ei ole saatu mukaan houkutelluksi, eikä syytä ole vaikea arvata, hän on halunnut keskittyä omaan taiteilijan työhönsä. Hän paneutui syvemmälle omaan taiteeseensa, ei ryhtynyt enää taidetoimikunnan jäseneksi, mutta toteutti erilaisia taiteellisia projekteja yhdessä taidetoimikunnan kanssa.
Antti Auran kärjessä ns. pelimannipatsastaistossa
Ns. Seinäjoen pelimannipatsaskeskustelu julkisuudessa oli pahimpia takapihan moskia, lähes mahdottomia kompostoida, joita etelä-pohjalainen julkisuus on tuottanut. Kovimman ryöpytyksen, joka eteläpohjalaiseen tapaan vietiin henkilökohtaisuuksiin, sai Antti Maasalo, joka ainoana taiteilijana “patsastoimikunnassa“ yritti peräänkuuluttaa taidehallinnossa yleisesti hyväksyttyjä menettelytapoja ja normaalia ammatinharjoittajien kunnioittamista. Pelimannipatsaskirjoittelua käsitellään toisaalla tarkemmin, otan yhden henkilökohtaisen yksityiskohdan.
Pidin noina aikoina erityisesti Antti Maasalon Pohjanmaan museossa olevasta teoksesta Sade. Olisin voinut katsella sitä loputtomiin. Minulle se ilmaisi ihmisen keveyden ja kauneuden kaipuuta ja ihmisen pyrkimystä vapauteen, pois painovoiman vaikutuksesta – samaa teemaa huomasin tutkailevani kesällä 2010 Maasalon Seinäjoelle pystytetyissä veistoksissa. Pelimannipatsaskeskustelun ollessa kuumimmillaan eräs abstraktin taiteen vastustaja käytti sen yhteydessä ilmaisua kaikenmaailman peilin- ja klasinpaloja.
Modernin taiteen luonnehtiminen mm. näillä termein, kärjisti toimikuntaa hankkeessa edustaneen Maasalon, muiden alueen taiteilijoiden ja taidetoimikunnan ja Etelä-Pohjanmaan liiton välejä. Maasalon pyytäessä elokuussa 1983 vapautusta tehtävästään pelimannipatsastoimikunnan jäsenenä, toimikunta tiedusteli maakuntaliitolta, edustivatko sen kulttuurisihteerin julkisuudessa esittämät näkemykset liiton näkemystä. Maakuntaliitto sanoutui irti kulttuurisihteerinsä näkemyksistä, mutta arvosteli silti taidemaailmassa yleisesti edelleen hyväksyttyä ja käytössä olevaa ns. vertaisarvioinnin periaatetta toteamalla, ettei “kannata sitä, että taiteilijat arvostelevat itse itseään ”10. Liitto toivoi taiteilijoiden ottavan keskustelun mainonnan kannalta. Toimikunta ei nimennyt Maasalon tilalle uutta edustajaa, eikä kyennyt ottamaan abstrakteja teoksia luonnehtivia “musiikkiretkuja, pyykkitelineitä ja hetekahökötyksiä“ mainontana. Se antoi julkisuuteen lausuman, jossa lausui julki pettymyksensä keskustelun tasosta. Vaasan läänin taidetoimikunta oli astunut kirjailija Hellevi Salmisen aikaan, jossa se voimakkaasti pyrki vaikuttamaan alueen keskusteluilmapiiriin ja lientämään ennakkoluuloja.
Maasalon aikana aloitettu määrätietoinen työ ammattitaiteen edistämisen hyväksi sai pelimannipatsaskeskustelun lisäksi muitakin tummia värejä lakeuksilla. Ite-taiteilija Tyyne Esko valitti oikeuskansleri Kai Korteelle Vaasan läänin taidetoimikunnan apurahapolitiikasta ja erityisesti Maasalon roolista siinä. Taidetoimikunta vastauksessaan oikeuskanslerille 7. 9. 198311 totesi taiteilijaapurahojen jaossa tuolloin ja vieläkin noudatettavat periaatteet vertaisarvioinnista.
Leikin, luovuuden ja unelmien maailma
Osmo Valtonen oli jättänyt “Jättiläisen Jalanjäljen” Lehtimäen Valkealammelle 1982. Maasalon nuorten kanssa Lehtimäellä toteuttama “Jättiläisen Jalanjälki” 1986 antoi lähtösysäyksen Vaasa Festivalin ja taidetoimikunnan toteuttamille “Keijukaisen Jalanjäljelle” kesällä 1988 ja Pessin Jalanjäljelle” 1989. Molempia johti Antti Maasalo yhdessä ympärilleen kokoaman taiteilijaryhmän kanssa.
9) Toimikunnan kokouspöytäkirja 8. 12. 1982 §
10) Sanomalehti Pohjalainen 14. 10. 1983
11) Pöytäkirja 13. 9. 1983; 21 §Liite 3
“Me olimme luoneet illuusiomaailman, joissa ainoat ongelmat liittyivät luovaan työhön, maailmaan, jossa ei ollut nälkää, ei sotia, ei epätoivoa.” Jälleen lainaan Seppo J. Tannista, kun hän kirjoittaa kuvataidesymposiumista. Tämä syvä toivo, kaikkien ihmisten unelma, luonnehti myös toimikunnan ja Maasalon yhdessä toteuttamia lasten taideleirejä vuosina 1988, 1989 ja 1994-1995.
Viikon mittaisen leirin aikana vaasalaislapset loivat kesällä 1988 Antti Maasalon johtaman taiteilijaryhmän ohjaamana jättömaa-alueesta lasten leikki- ja seikkailupaikan, ehostivat restaurointia odottavan lastenkirjastorakennuksen tyylikkäästi kauniilla maalauksilla ja saivat arvokkaan kokemuksen työskentelystä ammattitaiteilijoiden kanssa muokaten omaa lähiympäristöään. “Antti Maasalo kulki kaikkien joukossa hiukan etäisenä ja myhäilevänä. Välipalat olivat hyviä ja tunnelma ihana. Muistan, kuinka H. H. maalasi lastenkirjaston seinään hyvin kauniin vesiputouksen ja joku meni maalaamaan sen päälle, sen ainoan kerran lapsuudessani olen nähnyt H:n itkevän“ 12. Taustalla myhäillyt Antti organisoi tietenkin niin, että vesiputous ilmaantui seinään uudelleen pysyen siellä, kunnes sitten kiinteistö kokonaan kunnostettiin ja lastenkirjasto siirtyi nykyisiin tiloihin.
Vaasan läänin taidetoimikunta, nyt Roger Wingrenin johdolla, pyysi Vaasan kaupungilta, että satumaailma, jonka lapset linnoineen, liikennemerkkeineen ja keijuineen olivat luoneet, voisi jäädä rakennusliike Hakorannan purkutontille, jolle kaupunki oli kaavoittanut parkkipaikan. “Taidetoimikunta korostaa kuitenkin, että tärkeintä tapahtumassa oli se prosessi, jonka muodosti se, että useat vaasalaiset perheet ja perheiden lapset kokivat omakohtaisesti mahdolliseksi vaikuttaa omaan lähiympäristöönsä.13”
Pessin Jalanjäljen Maasalo toteutti työskennellen projektiluontoisesti taidetoimikunnan työntekijänä vuonna 1989. Hän oli juuri jäänyt vapaaksi taiteilijaksi ja toimikunta kutsui hänet toteuttamaan kuvataideprojekteja. Lasten ympäristötaidetapahtuman, Pessin Jalanjäljen lisäksi hän valmisti videon Miltä näyttäisi ja kierrätti sitä kouluissa – videotaiteen keinoin hän loi illuusion siitä, miltä ympäristö voisi näyttää, jos taiteilijoiden ammattitaitoa käytettäisiin nykyistä enemmän hyväksi. Antti oli mukana myös, kun taidetoimikunta työskenteli vuosina 1988-90 saadakseen Alajärvelle suomenkielisen taidekoulun14. Suunnitelmat olivat valmiit ja odottivat opetusministeriön hyväksyntää, kun yllättäen huomasimmekin samojen suunnitelmien esiintyvän toisaalla vastaperustetun koulun opetusohjelmassa. Aivovientiä Pohjanmaalta!!
1994 Antti Maasalo työskenteli jälleen yhteistyössä Vaasan läänin taidetoimikunnan kanssa, nyt Pohjoismaisessa projektissa Elävä Pohjola, ett levande Norden. Vaasan lääni pääsi ainoana Suomen alueena mukaan Pohjoismaiden neuvoston hankkeeseen. Muut alueet olivat Eyjafjordur Islannista, Viborg Amt Tanskassa, Nord-Trondelag Norjasta, Värmlands län Ruotsista, Grönlanti, Färöärna, land ja eteläiset saamelaisalueet Ruotsissa ja Norjassa. Nyt syntyi lasten ja nuorten katu Alajärvelle ja Alavudelle “maa- ja ympäristötaidetapahtuma, jossa lähtökohtana oli alueen luonto ja siitä viriävä luova ajattelu ja ihmisen ja luonnon välinen yhteys”.
Vuonna 2006 avasin toimikunnan puolesta kansainvälistä valosymposiumin Lehtimäellä. Jälleen kerran Maasaloiden koti toimi näyttelypaikkana, ravintolana, keskustelufoorumina, illanviettopaikkana jne. Itse kuljetin mukanani kahta residenssitaiteilijaa Nelimarkka-museolta, jotka olivat onnellisia päästessään keskellä “melkein ei mitään” tapaamaan taiteilijoita useasta maasta ja osallistumaan tasokkaaseen taidetapahtumaan. Valotaidetapahtumassa taiteiteilijat loivat taas teoksia valoa, tuulta, ilmansuuntia, maan elementtejä työstäen.
Antti Maasalolla oli puheenjohtajakautenaan ajatus, että taidetoimikunta vuosittain järjestäisi alueen kunnille seminaarin, jossa tapaisi ei vain virkamiehiä, vaan myös ja ennen kaikkea luottamusmiehiä, niitä jotka päättävät kulttuurista kunnissa. Maasalon puheenjohtajakautena näin tapahtui. Tämä perintö unohtui, johtuen osin taidehallinnon resursseista ja suuntautuneisuudesta yleensä ja sai jatkoa vasta 2000-luvulla, jolloin toimikunta alkoi etsiä sopivaa muotoa säännölliselle kokoontumiselle. Mukaan “kuvioon“ olivat tulleet maakuntaliitot kuntien kulttuuritoimintaa kokoavana ja vuoden 2010 alusta uudet työvoima-, ympäristö- ja elinkeinokeskukset. Vuonna 1988 toimikunta kuitenkin lähetti kuntien kulttuurilautakunnille kirjeen, jossa se painotti kunnallisen kulttuuritoimen merkitystä ja totesi siteeraten L.Ron Hubbartin ajatusta:“Kulttuuri on vain niin suurta kuin ovat kulttuuriin sisältyvät unelmat ja taiteilijat ovat niitä, jotka muotoilevat unelmat.15“
Kiitos Antti unelmista.
Vaasassa 1. 11. 2010
RAIJA NUMMIJÄRVI
Pohjanmaan taidetoimikunnan pääsihteeri
Generalsecretary of Ostrobotnia Art Council
12) 8-vuotiaan Sanna -leiriläisen muisto.
13) Vaasan läänin taidetoimikunnan kirje 26. 8. 1988
14) asia oli Antti Maasalon toimintasuunnitelmassa läänintaiteilijana vuodelle 1989.
15) Vaasan läänin taidetoimikunnan kokous 26. 8. 1988, 4§; kirje toimialueen kunnille.
Referenssi - Kerava
Toimiessani Keravan kaupunginpuutarhurina vuosina 1980–2008 kuului vastuulleni muun muassa julkisen kaupunkitilan suunnittelu, rakentaminen ja hoito. Keravalaisen kaupunkikuvan luomiseen on kuulunut olennaisena osana taide.
Kuvanveistäjä Antti Maasalon teoksiin tutustuin 1980-luvun alussa. Hänen tekemänsä leikkiveistokset toivat sen aikaisiin leikkivälinemallistoihin kaivatun veistoksellisen ulottuvuuden. Erityisesti Maasalon leikkiveistokset saivat hyvän vastaanoton Suomen ensimmäisellä kävelykadulla Keravan keskustassa. Yhteistyö on jatkunut siitä lähtien ja nykyisin Keravan kaupunkikuvassa näkyy yli kymmenen erilaista Antti Maasalon taideteosta.
Alussa teosten materiaalina käytettiin pääosin puuta, mutta nykyisin materiaalina on teräs. Teoksiin liittyy usein valaistus. Kävelykadun aukioilla ja leikkipaikoilla on useita Maasalon teoksia; jotkut niistä ottavat liikkeen tuulesta, joissakin on mukana vesi elävänä elementtinä. Viimeisin iso työ on Keskuspuiston isoon vesialtaaseen liittyvä ‘Oodi vedelle’ teos, jossa Vedenhaltija-, Vesiholvija Vesikeijut -veistoksiin liittyy suihkuava vesi, valaistus ja Otto Romanowskin musiikki rytmisenä kokonaisuutena. (Puisto sai vuonna 2007 Vuoden ympäristörakennekilpailussa kunniamaininnan.)
Työskentely Antti Maasalon kanssa on sujunut erinomaisesti. Hän on ollut vahvasti mukana luonnosteluvaiheesta aina pystytykseen – jopa kunnossapitoon saakka – varmistamassa hyvän lopputuloksen syntymistä muiden ammattilaisten kanssa. Lopuksi haluan korostaa taiteen ja taiteilijan mukanaolon merkitystä jo suunnitteluvaiheessa kaupunkikuvallisesti korkeatasoisen ympäristön luomisessa.
Järvenpäässä 27.5.2010
RAUNO HÄNNINEN
Puutarhaneuvos